Luno 1: Juhana Vähänen
Kuvan etualalla on kaksi lintuhäkkiä, oikeanpuoleinen näyttää
perspektiiviharhan vuoksi olevan vasemmanpuoleista
korkeammalla, lintuhäkit ovat karkeapintaisten harmaiden
kivipaaden kappaleiden päällä, ne ovat kai istuimia,
pöytä on tasapintainen, paksu kivilevy ja nostettu
tiilitason päälle, ne ovat kai rakennuksen tuhoutuneet perustukset,
mies makaa pöydällä, hän on taittanut jotakin paksua kangasta
päänsä alle ja hänellä on valkoinen, noin kaksi tuumaa leveä
nauha kiedottuna päänsä ympärille, hänen musta takkinsa on
tomuinen ja hänen jalkansa ovat hienoisessa koukussa ja nojaavat
etualan istuimelle.
Lintuhäkit ja
mies muodostavat
kehämäisen muodon, taustalla
ohuet nuoret puut sojottavat mikä minnekin,
kuvan oikeassa yläkulmassa näkyy muuta kasvillisuutta,
hieman vanhempia puita ja poispäin kävelevä asepukuinen
mies, nahkaremmi kulkee hänen selkänsä halki, hän
kävelee epätarkkana, vertautuu etualan
terävään hahmoon ja siksi näyttää
liikkuvan.
Tammet kasvavat täällä kaunismuotoisina ja korkeina
mutta ihmiset näyttävät raskailta, heidän silmäluomensa ja
rypistyneet otsansa, hiljaisuus
ja pöydän tammipintaan raskaana nojaava käsi,
huojuvat varjot nurkissa,
kirottua sähkövaloa ei ole, ei täällä,
tässä ajassa, mutta kynttiläkruunussa on
seitsemän vahakynttilää, jotka hitaasti
lyhenevät ja muuntuvat, kaikki muuntuu,
ihmiset vaipuvat uneen ja
nukkuvat raskaasti olkitäytteisillä patjoillaan.
Altaan reunalla neljä pronssista tummaa
sammakkoa katselee pronssisen krokotiilin ympärillä
käsi kädessä pyöriviä kuutta marmorista lasta, jotka
muodostavat täyden kehän, sammakot vain puolikkaan,
krokotiili on kerällä ja sen pää on raivoisasti koholla
tavoittamassa jotakin jo mennyttä.
Sammakot näyttävät sammakoilta, lapset eivät lapsilta vaan
pienennetyiltä aikuisilta, he ovat jähmettyneitä ja heidän
jäsenensä ja ruumiinsa epäsuhtaisia.
Marmoriset patsaat ja krokotiili ovat pyöreän
sylinterimäisen tason päällä ja
tason ympärillä on allas, jossa ei ole vettä kuin ohuesti
yhdessä altaan pohjan kovertumassa, joka muodostaa kapean
säteen tasosta altaan reunaan. Vesi on likaista,
siinä on roskia, kivensäröjä ja tomua, jota on kaikkialla,
taustalla kohoavat
muotokieleltään hyvin klassisen kerrostalon rauniot,
pyöreä kulmaus kauniine pylväineen on pystyssä mutta
vailla seiniä, se muistuttaa kapeata
tornia ja taivas näkyy sen läpi, sen vieressä on
aukko, maassa vain kasa murtunutta
betonia ja muuta rojua,
ihmiset ovat pieniä koska ovat kaukana,
kävelemässä kuvan keskeltä halkaisevaa ja altaan taakse häviävää
katua pitkin, katselemassa raunioita, puhumassa toisilleen,
mies on kumartunut kapealle ruohokaistaleelle, joka kulkee
kuvan keskustasta oikealle,
naisen kasvot ja hartiat näkyvät altaan
kauimmaisen reunan yllä.
Suoraan hänen yläpuolellaan, kadulla, on
rauniota katseleva nainen pitkine, tummine hiuksineen,
sähkölangat risteilevät kuvan keskellä sinne tänne,
taivas on harmaa, aurinkoa ei ole, mutta kahdessa
valaisinpylväässä on kolme valkeaa pyöreätä kupua
kummassakin, yksi pylvään päässä ja kaksi
ylemmän kuvun alla kiinnitettynä vaakasuoraan
poikkipuuhun.
Pöydällä on viisi täyttä lasia, niissä näyttää olevan vettä, ja
nelikulmainen metallinen siro tuhkakuppi, sirouden saa
aikaan sen sivujen kupera muoto,
ja pöydän ympärillä istuu viisi miestä ja
vasemmalla heistä parturi, mies suittuine hiuksineen valkoisessa
pitkässä työtakissa, joka
kumartuu vanhemman miehen puoleen. Vanhemman miehen pää
nojaa kenossa kaarevan puutuolin selkämykseen ja
parturi pitää vasemmalla kädellään miehen oikeasta
olkapäästä kiinni ja oikealla kädellään kai ajaa
hänen partaansa tai viiksiään
ja näyttää juuri siltä,
että voisi viiksien sijasta leikata miehen kaulan auki
milloin tahansa, kauniilla, nopealla ja täsmällisellä vedolla, ja
sen jälkeen suipistaa huuliaan tyytyväisenä aikaansaannokseensa.
Parturin takana on kaunis posliiniallas puukaapin päällä, upotettuna,
ja suuri peili, altaan ympäröivällä ja puukaapin päällä
olevalla posliinitasolla on useita pulloja,
jotka toistuvat peilissä, ja kuppi
partavaahtoa varten ja harja. Peili näyttää sävyltään
tummalta, koska sen kummallakin puolella on suuri
valoisa ikkuna alas kadulle, vasemmanpuoleisesta
ikkunasta näkyy osa jotakin valotekstiä.
Knallihattuinen mies pöydän toisella puolella katsoo
vakavasti nuorta, kaunista miestä, joka on puolittain selin katsojaan,
hänen vasen kätensä on nyrkissä pöydällä, hänen lasinsa
vieressä hänen oikea kätensä
nojaa pöytään kämmenpuoli alaspäin,
pöydällä maljakossa nuokkuvat kuusi pitkävartista tulppaania
ojentuvat miehiä kohti.
Nuoren miehen takana niin, että vain baskeri, silmät, kasvojen
kapea vasemmanpuoleinen kaistale ja keskiruumiin vasen puoli
näkyvät, istuu vanha mies, hänen kasvoissaan on ryppyjä ja hän
katsoo kiinteästi nuoreen mieheen.
Nuoren miehen vasemmalla puolella puolestaan on toinen
vanha mies, joka hymyilee, ikkunasta tuleva valo valaisee hänen
vanhan miehen hiuksensa ja
hän on ainoa, jolla ei ole takkia, ainoastaan ryppyinen
paita päällään. Nuoren miehen hiukset ovat huolellisesti tasaisiksi suitut
ja kauniilla jakauksella päälaen vasemmalta puolelta,
ne kiiltävät valossa,
hänellä on päällään paksu huopatakki rennosti avoimena,
hänen vasen kätensä nojaa hänen vasempaan jalkaansa, jonka
kenkä nojaa vasemmalla puolella istuvan miehen tuolin
jalkoja yhdistävään pienaan, hänen silmänsä eivät
näy, ainoastaan poskipäänsä, ja hän näyttää katsovan hieman
vasemmalle vastapäätään istuvasta vakavasta knallipäästä ja
hymyilevän hienoisesti.
Kuvan oikeassa yläkulmassa näkyy osa toista peiliä,
sen keskellä näkyy sumea heijastus takana olevasta
kahvilan tiskistä ja vanhasta naisesta tuon tiskin takana,
peilin vasemmassa alakulmassa näkyy puolikas heijastus
baskeripäisen miehen takaraivosta,
sen sijaan peilin oikeassa alareunassa näkyy
täydellinen nuoren kauniin miehen sivuprofiili,
josta kuvan ulkopuolelle leikkautuu
vain ohut siivu hiuksista, peilissä hän näyttää
itsetietoiselta mutta ei enää hymyilevältä,
pikemminkin vakavalta ja valmiilta merkittäviin
päätöksiin.
Säiliö on täynnä vettä.
Tehdä jokin näkyväksi.
Hengittää raskaasti,
hengittää kevyesti ja katsella rinteille yli hapettuneen pronssikaiteen.
Istuminen näillä tuoleilla ja
jatkuvat äänet.
Huomaamaton,
näkymätön,
huomaamaton.
kuvittelin sen aina olevan kaupunki leveine pölyisine ja kuumine
katuineen
mutta silloin kaikki oli peittynyt lumeen ja oli talvi
trobar sanoin hänelle ja hän sanoi
että yleensä romaani on vain pitkä kirje ystävälle
harvoin mitään muuta
palatessani lontooseen hahmottelin jonkinlaista rakennetta
punainen
lyhyt ruoho
mutta surullinen
surullinen lyhyt ruoho
syötetty ja ravittu yhä onneton
vailla sellaista tietoisuutta jota
voitaisiin ymmärtää heinäsirkat
samanlaisia kuin minnesotalaiset trubaduurit tai
loputtomia wittgensteinin lounaitaan syövät hurskaat anglosaksit
tämä kaupunki roikkuu 7000 jalan korkeudessaan lähes paikallaan
syvät kuvat löytyvät syvän lähteen pohjasta kuten jokainen ymmärtää
oli kissansa nimi lady chat
missä luulet syntaksini epäonnistuvan
ei ole sattumaa että runo on hengityksellisesti tiheämpää kuin proosa
illalla ulos raivoavaan lumimyrskyyn ja
ajattelin erästä venäläistä runoilijaa
ja näin itseni siellä ja olentoja liikkumassa valossa ja
sylikoiran tavoittamassa taivasta
niin hän sanoi
sylikoiran tavoittamassa taivasta
kun hän pesi hiuksiaan kylpyhuoneessa alhaalla
meillä on vain kivääreitä joku sanoi hiljaisuuden jälkeen
se on ladattu
bielecki sanoi
varo
kaminski on kuollut
minkä väriset sisaresi silmät ovat
kun aurinko laski L.A:ssa sinä päivänä ajoin vuokra-autolla itään pitkin
sunset boulevardia tiivis merellinen valo ilmassa leijuva tomu joka
epäilen sen olevan surullinen totuus
älä käännä katsettasi kun puhun sinulle
rajaton ja täydellinen tyhjä
on paras kartta ystäväiseni