Luno 1: Leena Lahti
Novelli voitti Nuoren Voiman Liiton, Gummeruksen ja Xeroxin novellikilpailun 2005, ja se on julkaistu Novellit 2005- antologiassa. Siirry fraktaaliversioon
Mies joka varasti laivan
Vakuutan teille: tarinat syntyvät niin kuin taifuunit valtamerestä. Ne lähestyvät kiihtyvällä nopeudella kohdettaan, joka jää ansaan kuin orava – seison takajaloillani valtatiellä ja tuijotan kuolemaani hypnotisoituna.
Tämä tarina on tosi: en kertoisi sitä, ellei niin olisi.
Nyt on ilta ja alhaalta kuuluvat kadun äänet, kauppias pakkaa kojuaan kasaan ja keltaviiruinen kissa etsii viimeisiä auringonläikkiä. Istukaa tuohon tuoliin, selin ikkunan eteen.
Mistä aloittaa? Kenties syntymästänne, mutta ei – siihen menisi liikaa aikaa. Minä en ole jaarittelevaa tyyppiä. Niin, kenties on paras aloittaa lopusta.
Hän asuu nykyään aivan tässä lähellä, Rue de Soleililla. Hänen kulmikkaisiin kasvoihinsa on piirretty ikiaikaisia vuoristoja ja jokia. Hänen silmissään on röyhkeä, ilkikurinen valo ja ihossaan tuhkan ja maan väri.
Tutustuin häneen eräänä toukokuisena iltana – ei, sen täytyi sittenkin olla jo kesäkuuta, sillä oli hyvin kuuma päivä. Olin juuri tulossa kirjastosta, kun paperinen kassini repesi äkkiarvaamatta ja sen sisältö levisi puistokadulle. Hän riensi heti auttamaan minua. Pelkään kuulostavani pateettiselta, mutta siinä hetkessä oli jotakin maagista. Me katsoimme toisiamme ja nauroimme, kun äkkinäinen tuulenpuuska levitti papereitani entisestään. Minulle oli yhtäkkiä aivan samantekevää, menettäisinkö kaikki myyttitutkimukseeni liittyvät paperit: olin löytänyt jotakin paljon arvokkaampaa.
Miestä kutsutaan täällä Juliksi, mutta hänellä on toinenkin nimi, nimittäin Telefooni.
Telefooni on töissä rakennustyömaalla, joka on ollut täällä jo niin kauan, että ihmiset ovat unohtaneet sen tilapäisyyden. Kiivetessään rakennustelineiden korkeimmalle tasolle hän siristää silmiään ja kuvittelee näkevänsä meren, huokuvan ja sykkivän veden, taivaanrantaan luikertavat aallonmurtajat ja ilmaan seisahtuneen albatrossin siivet levällään; sitten suuret virrat ja avomerten tuulet, joiden käskyläisiä meidänkin kaupunkimme tuiverrukset ovat. Ja lopulta meri muuttuu turkoosiksi. Ja lopulta taivaanrantaa ei näy, ja meri yhtyy taivaaseen, maa ilmaan.
Hän asuu kaukana, kaukana kotoaan.
Puhun maasta, jossa Telefooni suljettiin piikkilanka-aidan sisään – syytettynä kapinallisuudesta ja maanpetturuudesta. Myönnän: olen etsinyt tätä maata kartoista tuntikausia siinä kuitenkaan onnistumatta. Olen aivan varma, että hän kertoi sen naapurimaiden sijaitsevan Keski- ja Länsi-Afrikassa, mutta jostain syystä näiden maiden rajat seuraavat vain toisiaan. Kenties karttani on vanhentunut, kenties Telefoonin kotimaa on niin pieni, ettei sitä ole merkitty – niin tai näin, kyse on kuitenkin maasta, jossa hän oppi vähitellen ryömimään, konttaamaan ja kävelemään, katselemaan kohti aurinkoa silmät sirrissä, erottamaan hajuja toisistaan ja tunnistamaan omat kätensä.
Telefoonin kotikylään vedettiin puhelinlinjat hänen syntymäpäivänään 4.11.1975. Kun äidiltä kysyttiin, mikä lapsen nimeksi merkittäisiin syntymätodistukseen – jo valmiiksi hauraaseen paperiin – hän vastasi:
– Pojan nimi on Telefooni. On se semmoinen ihme.
Ja ihme hän tosiaan onkin. Monesti häntä katsoessani minulle tulee jostain syystä mieleen vanhojen myyttien sankarit, Gilgamesh tai Theseus, ja mietin, miksi minulle on suotu niin suuri onni tuntea hänet.
Katsokaapa tätä: Telefoonin lapsuudenmuisto, ulkoneva napa lapsenpulleassa vatsassa.
– Jotkut menevät sinne minne nokka näyttää, mutta sinäpä juokset napasi perässä, eno sanoi ja otti navantyngän, taitamattoman kätilön kädenjäljen, etusormensa ja peukalonsa väliin ja nipisti leikillisesti.
Ja tottahan se oli: hän rakasti maissipuuroakin, joka maistui joka päivä samalta, ja muhennosta, joka oli valmistettu raaoista banaaneista ja maustettu kanelilla. Ja erityisesti hän piti pienistä munkeista, joita vanhat tädit myivät tienvarsilla. Ne olivat ruskeanrasvaisia, kertaalleen sokeriliemessä kastettuja pieniä soikeanmuotoisia puikuloita.
Telefoonin elämä koostui pienen talon pienestä sisäpihasta, kanojen jahtaamisesta, äidistä ja sisaruksista sekä punamultatiestä, joka kulki talosta toiseen. Ja vielä kerran äidistä, sillä Telefooni oli äidin poika, vaikkei sitä itse tullut koskaan edes ajatelleeksi. Paitsi myöhemmin – silloin oli jo myöhäistä.
Ei, en ole unohtanut piikkilanka-aitaa! Kyse on vain siitä, että kertoakseni piikkilangasta minun on välttämättä kerrottava myös raaoista banaaneista, punamultatiestä ja navantyngästä – huomaatte kyllä, että tuijotettuanne niitä on ennen pitkää vaikea sanoa, mistä piikkilanka alkaa ja mihin navantynkä loppuu.
Ja totta tosiaan: vielä nykyäänkin Telefooni näkee painajaisia, joissa hän kiskoo loputonta piikkilankaa navastaan.
Sotilaat, jotka pidättivät Telefoonin 16. marraskuuta 1996, olivat häntä pari vuotta nuorempia. Tässä vaiheessa 18-vuotias Telefooni oli jo jättänyt kotinsa kauas taakse teiden ja viidakkopolkujen päähän, kun tuhansien ihmisten hälisevä ja ahdistunut virta oli pyyhkäissyt hänet mukaansa.
Nyt te tietenkin huomautatte, ettei päähenkilö ole voinut olla 18-vuotias vuonna 1996, mikäli hänen syntymävuotensa on todellakin 1975. Niin, perinteisen laskuopin mukaan olette tietenkin oikeassa. Kyse on kuitenkin luultavasti jonkinlaisesta aikasilmukasta, johon Telefooni on tullut imaistuksi vuosina 1993-1996; näinä vuosina hän on ollut 18-vuotias kokonaista kolme kertaa perätysten.
Kävellessään Telefooni oli katsellut äitinsä profiilia vierellään aamuhämäristä iltojen kullanväriseen huokaukseen. Hänen äitinsä oli kaunis vanhanakin; Telefoonin kasvoissa virtaili jokia lapsenakin. Mistä joet tulivat, sitä hän ei itsekään muista. Mutta lapsuuden unohdettujen leikkien arvet pysyvät leimoina hänen ihossaan maan ja ilman loppuun asti.
Totta kai hän oli kapinallinen. Siitä silmien röyhkeys ja ilkikurisuus.
Sotilailla taas oli silmissään pälyilevä ja nälkäinen katse; he muistuttivat kovasti kahta kaniinia, jotka tulviva joki oli ajanut yhä pienenevälle saarelle. Matka kuorma-auton avolavalla kesti kolmatta tuntia, ja sinä aikana vanhempi kylänmies oksensi Telefoonin jaloille. Sotilaat olivat sitoneet torilta ostamansa lehmänlihan auton takaikkunaan. Telefooni piteli laidoista kiinni ja katseli kuinka liha läiskähteli tien kuoppien rytmissä ikkunalasiin. Hän yritti hengittää vain suunsa kautta samaan aikaan kun katse hänen silmissään kävi yhä tavoittamattomammaksi.
Leirillä Telefooni sai tietää, että hänet oli tunnistettu yhdeksi kapinallisista muun muassa kasvojensa arvista. Mutta kaikista merkittävin tuntomerkki oli kuitenkin ollut hänen napansa. Tuo koominen ja liikuttava nappi, joka toi poikkeuksetta Telefoonin itsensä mieleen vain lapsuuden ja sukulaisten kiusoittelevan hellyyden. Nyt nappi oli paljastunut hänen elämänsä suurimmaksi petturiksi; se oli häpeällisesti ilmiantanut isäntänsä noille lapsenkasvoisille ja kieroon kasvaneille kaniineille.
Odotatte ehkä shokeeraavia kertomuksia siitä, mitä piikkilanka-aidan sisäpuolella tapahtui. Kertoisinko, että Telefooni pelasti erään miehen pakottamalla tämän nielemään pilaantunutta lihakeittoa ja vatsanväänteitä aiheuttavaa villikaalia? Kertoisinko, kuinka kuu nousi makuukatoksen takaa? Puhuisinko yhä uudelleen julmista vartijoista – ja myös niistä toisista, joilla oli vain ikävä kotiin? Mutta eihän se ei ole tärkeää; kaikki tietävät, mitä keskitysleireillä tapahtuu. Tärkeää on itse piikkilanka.
Leiri jakaantui kolmeen eri lohkoon. Naiset ja miehet oli sijoitettu toisistaan erilleen vastakkaisiin päätyihin, ja heidän välissään sijaitsivat vartijoiden tilat. Kaikkea kehysti neljä metriä korkea, sieltä täältä ruosteinen piikkilanka-aita. Telefooni otti tavakseen kävellä hiljakseen oman lohkonsa aitaa pitkin ensin vasemmalle niin pitkälle kuin pääsi ja sitten oikealle. Toisella puolella oleva kenttä ja metsänreuna jakautui miljooniin pieniin ruutuihin, jotka katosivat vasta kun työnsi päänsä tarpeeksi lähelle aidan ruudukkoa.
Säännöllisin väliajoin joku yritti karata. Useimmiten ravinnonpuutteesta heikot lihakset eivät edes jaksaneet kivuta aidan päälle; karkurit oli helppo ampua sitä vasten. Toiset yrittivät kaivaa tietään sen ali mutta huomasivat pian laajentavansa kuoppansa leveyttä niin, että mahtuivat kaatumaan siihen kasvoilleen. Heidän maailmaansa jäi soimaan terävä pamahdus, joka muuttui nopeasti keveäksi kilahdukseksi taivaankannessa. Kenties se oli oven ääni, kenties vedenvärisen valon, jonka pystyivät kuulemaan vain kuolleet ja selvännäkijät.
Telefooni nälkiintyi piikkilangan sisäpuolella neljä kuukautta. Kaikki kupera napaa lukuun ottamatta muuttui hänessä koveraksi. Lapsuudesta jäivät jäljelle vain arvet ja napa – muu nousi eräänä yönä höyrynä Telefoonin kovertuvasta ruumiista ylös taivasta kohden ja sekoittui Linnunradan tähtisumuun.
Seuraavana aamuna Telefooni heräsi ennen muita. Hän teki kaiken hetken mielijohteesta: nousi piikkilanka-aidan päälle ja katseli hämmentyneenä vertavaluvia jalkojaan ja käsiään. Sitten hän hyppäsi aidan toiselle puolelle ja käveli hitaasti kentän yli metsän reunaan. Siellä hän kääntyi vielä ympäri ja katseli odottavasti kentän toiselle puolelle. Tasainen veritippajono seurasi Telefoonin jalanjälkiä. Hän nosti kämmenensä huulilleen ja imi raudanmakua sisäänsä kuin äidinmaitoa.
Nimittäin pakeneminen on yllättävän helppoa, jos se koostuu oikeista osatekijöistä: oikeasta pakenijasta, oikeasta paikasta ja oikeasta hetkestä. Tälläkin hetkellä miljoonia oikeita pakomahdollisuuksia jätetään käyttämättä; ovia jätetään aukaisematta; jalat pidetään aloillaan tanssahtelevan juoksun asemasta, joka toisi veren maun suuhun; päät painetaan alas ja tuijotetaan sylissä lojuvia käsiä niin murheellisina, että tekisi mieleni nauraa.
Tämä on yksi syy, miksi ihailen Telefoonia niin intohimoisesti: hänellä on vaistonvarainen ja sankarillinen kyky olla oikea henkilö oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Niin: Telefooni jatkoi matkaansa metsän läpi – hieman kumaraisena, sillä nuo neljä kuukautta painoivat hänen harteillaan – eikä pysähtynyt kertaakaan ennen kuin kaatui maahan ja nukkui kaksi päivää yhteen menoon. Unessaan Telefooni näki meren: huokuvan ja sykkivän veden, taivaanrantaan luikertavat aallonmurtajat ja ilmaan seisahtuneen albatrossin siivet levällään.
Todellinen vaikeus alkoi vasta tuon kahden päivän unen jälkeen. Telefooni käveli metsissä ja aroilla kolme viikkoa. Hän näki kaiken sen mitä turistit safareillaan: “viisi suurta”, seeproja ja käärmeitä. Hän joi samasta lätäköstä antilooppien ja leijonien kanssa, söi juuria, pähkinöitä ja villibanaaneja ja varasti pikkulintujen pesistä munat. Kaiken kaikkiaan hänen ravintonsa muuttui siksi, mitä Telefoonin esi-isät olivat syöneet miljoona vuotta aikaisemmin.
Mitä Telefoonille tapahtui noiden kolmen viikon aikana? Se ainakin on varmaa, että hänen silmiensä väri koki asteittaisen muutoksen: aro muutti ne niin tummiksi, että pupillia oli pitkään vaikea erottaa iiriksestä. Hän sai myös juomastaan vedestä loisia, joita vastaan hän tappeli vielä vuosia jälkeenpäin. Jotain tapahtui myös Telefoonin mielelle. Päästyään arolta hänen ruumiinsa oli entistäkin koverampi, mutta hänen mielensä oli sen sijaan niin täynnä – piikkilangan päälle tulleet kolme viikkoa olivat kerta kaikkiaan liikaa – ettei hän kauan pystynyt pitämään itseään salassa. Kun Telefooni viimein neljännessä kylässä esitteli itsensä, ei puheesta tullut loppua. 15-vuotias tyttö seisoi kaivolla ja tuijotti metsästä tullutta laihaa miestä silmät selällään, ja Telefooni puhui, puhui, puhui. Ja hänen puhuessaan alkoi sataa – ei taivaalta vaan Telefoonin silmistä. Pisarat tippuivat tasaisessa rytmissä, jotkut hänen jalkapöydilleen ja rinnukselleen, toiset mutavelliin, jossa Telefooni seisoi.
Yöllä tyttö leikkasi Telefoonin navan pois hyvin teroitetulla viidakkoveitsellä, jottei se enää ilmiantaisi häntä.
Olen miettinyt jälkeenpäin, tapahtuiko loppujen lopuksi heidän välillään jotain muutakin - mutta olen työntänyt nämä ajatukset syrjään. Ja sanonkin nyt: ei , he eivät koskaan enää nähneet toisiaan. Ei sillä, että olisin ollut mustasukkainen tai edes hämmentynyt…
Niin, Telefooni jatkoi matkaansa läpi sekasortoisen maan, työnsi silvotun ruumiinsa mellakoiden ja savun hajun läpi ja näki lopulta laivat kellumassa satamassa kuin sikiövedessään. Oli aikainen aamu, taivas oli repinyt itsensä verille.
Sinä aamuna Telefooni varasti laivan.
Kysytte ehkä, kuinka on mahdollista varastaa laiva. Ei, ei se ole sen kummempaa kuin pakeneminenkaan. Tarvitaan vain muutama yhteensattuma sekä hieman uskallusta.
Mutta odottakaahan! Tarinani edetessä huippukohtaansa on minun pakko keskeyttää se hetkeksi. Vetäkäämme henkeä; aurinko on jo laskenut enkä enää näe kasvojanne.
Kävelin eilen pitkään kaupungissamme. Kiersin myös työmaan mutten nähnyt Telefoonia missään; kenties hän vietti ansaittua vapaapäivää. Olin pettynyt, sillä olisin halunnut kertoa hänelle teistä: kuinka istutte siinä kärsivällisenä ja hieman epäilevänä; kuinka pyörittelette päätänne ja hymähtelette hämärtyvässä illassa. Itse asiassa olin niin pettynyt, että itkin harmista. En ole nähnyt häntä moneen viikkoon.
Olen miettinyt paljon sitä, mikä lopulta sai Telefoonin tekemään sen minkä hän teki – ja olen tullut siihen tulokseen, että kyse oli muutaman eri asian yhdistelmästä. En tiedä tarkalleen, mitkä olivat näiden asioiden suhteet toisiinsa, mutta luultavasti nekin olivat olennaisia. Moni taho oli painanut Telefooniin sormenjälkensä: äiti, napa, aro ja piikkilanka. Eikä vähiten tuo tyttö kaivolla. Kenties myös jokin loinen hänen aivoissaan lisäsi keitokseen hyppysellisen varomattomuutta ja uhkarohkeutta – kuka tietää? Toisaalta – olenhan jo todennut Telefoonin yhdennäköisyyden taruolentojen kanssa – on ehkä miltei luvatonta arvioida hänen luonnettaan näin banaalisti.
Laivaan oli lastattu neljäsataa tonnia banaaneja. Se oli ensin hylätty pariksi viikoksi polttoainepulan vuoksi, sitten miehistö oli turhautuneena karannut mellakoiden sekaan, kuka minnekin. Nyt oli polttoainetta muttei miehistöä. Kapteeni juopotteli lähimmässä baarissa ja odotti käskyä ylemmältä taholta. Kohta olisi jo liian myöhäistä, sillä banaanit eivät aina ole kovin kärsivällisiä.
Koluttuaan 45-metrisen laivan pohjasta kattoon ja keulasta perään Telefooni havaitsi olevansa yksin. Hän katseli mustilla silmillään ensin taivaanrantaa, sitten sataman kontteja ja kaupungilta nousevaa savua ja sitten taas taivaanrantaa. Laivassa oli viisi hyttiä, keittiö ja vessa. Se tuoksui banaaneille.
Kävin myös soittamassa hänen ovikelloaan, mutta oven avasi keski-ikäinen ranskalaismies. Kaiken huipuksi hän väitti asuneensa siellä vuosikausia. Olin varmaankin erehtynyt osoitteesta. Kaikki tämä sai minut hämmingin valtaan: ymmärrättehän nyt, miksi minun oli välttämätöntä kertoa tämä teille.
Joka tapauksessa: viikon kuluttua Telefooni saapui Eurooppaan. Hän ei ainoastaan onnistunut ohjaamaan laivaa täydellisesti määränpäähänsä Ranskan Rivieralle vaan sai myytyä suurimman osan banaaneista hyvään hintaan tukkukauppiaille. Telefooni soitti heti ensimmäisenä päivänä kotikyläänsä kertoakseen kaiken äidilleen mutta saikin tietää tämän olleen kuolleena jo muutaman viikon. Kuullessaan sen Telefooni oli yhtäkkiä haistavinaan äitinsä hajun, joka oli selittämätön yhdistelmä multaa ja lantaa, mausteita ja äidinmaitoa – yhtä miellyttävä kuin kauhistuttavakin. Ja samassa hän ymmärsi menettäneensä tuon tuoksun iäksi.
Mutta tästä eteenpäin olen mielikuvitukseni varassa: Telefooni ei ole koskaan paljastanut minulle tarkemmin matkansa lopun yksityiskohtia eikä sitä, miten päätyi lopulta työmaalle. Joutuiko hän esimerkiksi maksamaan banaaneistaan tullimaksuja? Jos joutui, niin millä hän ne maksoi? Entä kuinka hänen vatsansa voi viikon banaanikuurin jälkeen? Mitä hän teki saamillaan rahoilla?
Mutta nyt en löydä Telefoonia mistään…
Ja jostain syystä tuntuu siltä, että tämänkin talon ääriviivat ovat katoamaisillaan – ehkä se johtuu siitä, että on jo yö. Tekin taidatte olla jo unessa, koska en enää kuule hymähtelyänne. Tarkemmin katsottuna olette ilmeisesti jo lähtenyt kokonaan.
Tarvitsisin jonkun kertomaan minulle, minkä palan liimaan yhteen minkäkin kanssa. Myyttitutkimukseni on pölyttynyt huoneeni nurkassa jo jonkin aikaa, enkä millään pääse siihen käsiksi, ennen kun olen ratkaissut Telefoonin arvoituksen. Seinäni ovat täynnä muotokuvia, joita olen hänestä piirtänyt sekä karttoja, joihin olen yrittänyt sijoittaa hänen kotimaataan.
Haluaisin kertoa hänelle, että päästäkseen eroon painajaisistaan hänen on lopulta annettava navalleen anteeksi.
Olen tarinani myrskynsilmässä: kaikki on hiljaa ja paikoillaan. Se on paikka, jossa silmä kääntyy katsomaan itseään, jossa alku muuttuu lopuksi ja päinvastoin, jossa Gilgamesh muuttuu Sin-leqi-unninniksi ja maa ilmaksi, meri taivaaksi.