Luno 1: Miia Toivio
Omakuva 1
Sormenpään sumea peili, labyrintti tässä
hiusten portaat
kupera lanka
kuuro sade tuoksuu loiva
näetkö kädellä polku
nimet
sisäelinten
puro kuvassa oikealla
se mekanismi joka yhdistää mielen ja
polviani se mitä sydän
kannattelee
ja purkaa
Runo
Kun hukkuu luuttu
unohtuu lohtu uskon.
Puu nukkuu, huojuu
murtunut ruoko
outous kutoo ruohon sumuun.
Kuun utu, joku, puhu!
Tuo hurmos loputon luo!
Joskus on kuultu opus kuolon,
surun rummut, huudot sulhon,
suukot. On muutos tullut:
turtumus on kuuro.
Juon porun, torjun rotkon.
Tuoksuu uutuus, lumoloukku,
ulvon:
ruusu, ruusu, ruusu!
Siksi
aloitukseksi kaksi
kertomukseksi
antaumuksesi
salaisuutesi
lukuisasti uneksimasi tosi
mielesi sisin
uskosi, vaistosi
vuoteesi, niin liki
ihmeeksi sinut uneksi
suusi siunattu susi
päällekkäin, sivuttain, vastakkain, limittäin
hilpeytesi uneesi varisi
hetki leikiksi yllättäen sikisi
helmoihisi kiipesi mesi
verhosi suloisuutesi, etsi
kätkösi, korusi, säikähdyksesi
sylisi aukaisi
tyynysi, ynähdyksesi
huoneesi, huudahduksesi
alati muuttuvia ovat, ovet, ovesi
kaiketi meren vaaleanpunainen tuoksusi
kaikessa meresi vaaleanpunasi
hiuksesi
aallot kuin selkäsi, notkelmasi
siltasi
sula valosi, kaikessa
läsnäolosi
lumosi
kutsusi kiiri, nimesi
antautumisesi
miksi
huusi nimeäsi
se veitsi, se nimi
joka putosi, viilsi, lankesi ja lensi
nosti ja salasi ensin
sitten toisti
tulppaanisi, punasi
yhäti, alati, esiin
kierähtää lämmin poissaolosi
tietoisuudestasi kuin heräisi
hämärä, hämärämpi yhä, hämäryytesi
sini, lämpösi, päiväpeittosi pitkin
rinteitäsi
Sinun luku
Palaan sinuun.
Omako vokaalini olet?
Kenties et, ei, se, ei, ole
sinä, vaan sinuun
tukeudun, tunkeudun, sulkeudun jos vain
sallit imusi, suusi, suloisuutesi
onkaloittesi luut
joista vain uneksun
ja joita kohti virtaan.
Pureutuisin, puristuisin
sinuun, jos suostumus olisi
ulottuvillasi, mutta
ei, taas, se, on
jonkun muun hallussa
joka, ei, edes, katsele, meitä
eikä kuule, kuuntele, kuvittele
koristele, keräile eikä käsistään tee
esineitä, joita me voisimme nähdä.
Ikuisuus on sinun, iäti tuleva suuruus olet
usein tullut pikku kuolema, muuntumisesi
suuntiin, jotka eivät vielä olleet täällä.
Sinuun uskoudun, huulesi muodottomat,
kuurot: katso, miten kurottaudun! Saavun
kun olet jo poistunut. Tunnet toiston, se on
aluettasi. Pisin etäisyys meidän välillämme
on muoto. Muutos. Soutu. Uskollisuus.
Luku. Unohdus, ja tavoittaminen
jälleen, näkeminen. Miten etäinen olet
ja miten läheinen, miten vääriä ovat nämä sanat
miten vähän ne kantavat sinua. Mitkä sävelet,
montako nuottia tarvitaan nuottaan,
johon uit, sumein vedoin, uudestaan, taas
kuin tuttuna tulet joka kerta, ja olet poissa
otus sinussa yhä häämöttää, hämärä, älköön
sylisi olko ikinä läsnä, tässä hetkessä, jossa
loputtomasti valun sinuun.