re:suomi – Elina Siltanen
Toinen
rivi
johon pakotan vierekkäin
että ne puhuvat
monikanavainen kuva raatelee tuulet ja linnut
pohjoisen mennyt lumi, linnut ja ruoho,
teollisuus vähäistä,
antenni, @ tai
kenttää etsivä korva,
terveisiä ja hyvästi,
pum pum pum ja pum,
tää on laulu:
ei ehdi nähdä oon niin puhki
ja vittu taas kevät, lintu yrittää laulua
ja sen ääni sekoittuu sekoittuu
yhdeksän tukiaseman melussa
talo ja mies ja nainen, lapsi
ja talossa vanhus,
avutonta ruhoa
tukiaseman vilkkuva valo ja kolme väriä:
punainen, ruskea, harmaa,
kauhtuva ruoho, parkkipaikka, huoltorakennus, tie ja autot.
Kuusi, mänty, koivu,
leipäpuuta ja pari pensasta tuskin
kasvaa täällä puuksi asti.
Ja taas tuli kevät. Pitkät viikot nainen hengittää
siihen ja se parahtaa:
olen syntynyt, olen tyttö
ja meen yksin panssariautoon,
ammus katonrajasta katosta lattiaan saakka.
Metallisia lintuja nokka pystyssä
ja kevät,
tässä vain on nähtävissä että
syksyin keväin nainen hengittää seinärappausta
vieras tässä maassa hän
ikävöi maahan jota ei ole
ja valkoiset perhoset menee itää kohti
tulee sieltä ja menee tästä ohitse
ja pilvet värisee taivaalla,
aurinkoa ei sanota.
olenko jo sanonut että pum
pum tukikohdat ja tehtaat, linnut vain
menevät tästä ohitse
Ja hän tuli panssariautoon,
ampui, ontui aikansa ja lähti
tästä meni lumi, linnut ja ruoho
ja talvi jätti altaan roskat: lähti pohjoiseen.
Ja lyhyesti:
Tämä osa (1994–1995) on alikulkukäytävä
ja kaikki sitä myöten, katto, katu ja
seinät täynnä korkeita olentoja: Venus, Mars pystyssä
mies ja nainen, ennen kuin se on puhki
kädet täynnä levottomuudesta ja vakautta uhkaavista vaaroista
on nähtävissä että kolmoslevelin taistelusta tuli voitto
monelta putosi pää ja hattu,
puhun tätä tukkani alta.