re:suomi – Rita Dahl
Mä
Mä oon outo,
makaan meren pohjas,
aurinko tervehtii säteillään
ja ilma leijuu mun käsien välis.
Ne sanoo et synnyin vangiks –
et mun kasvot ei oo tutut.
Oonko pohjaan heitetty kivi?
Vai hedelmä, joka ei jaksanut riippua oksastaan?
Tässä mä väijyn puun hulmees,
miten pääsisin ylös?
Siel tapaisin latvat,
istuisin ja tsiigaisin
kun Suomen uunit savuaa...
(Uudelleentulkinta Edith Södergranin Minä-runosta)
Epäteoreema
Mihin hävisi proosa, mihin runo, kun vuorilta
katosivat varjot ja elämästä tuli lämpöä huokuva
lapsi, hiukan pelokas, suuri ja valkea, niin
että se täytti talon, auringosta niin jäykkä
ja kirkas, varjon hiljaisuus, hauraaksi
kulunut joki, askel lämpöä huokuville
kujille: tumma, pelokas, tumma,
hauraaksi kulunut kirje, kaukaa tullut
sininen ovi, jota ei saa auki syvä,
pilvinen metsä, niin suuri ja valkea
että ääniä ei kuulu, säe on mykkä, sana
maatuu hitaasti, elämästä tulee mykkä.
(Uudelleentulkinta Eeva-Liisa Mannerin Teoreemasta)