re:suomi – Satu Lepistö
Korrelaatioita Paavo Haavikon ensimmäiseen runoon
Olen syntynyt, olen tyttö
ja minä menen yksin ulos ja leikin talon edessä
Maailmassa on liikaa valinnanvaraa, pianomusiikkia ja pornoa,
mitä jos makaisi vain hiljaa huoneessa jossa sotilaat vielä etsivät
naista kivääri huulillaan,
muistelisi onko laskimoveri valtimoverta tummempaa
ja perustelisi itselleen asioita joiden vuoksi voisi tappaa.
Minulla on suussani muna, josta kuoriutuu vielä kuritettu lintu,
metallilavat kiväärinperän muotoiset lommot.
Kieli on rauhoitettu ase, joskus sekin tuomitaan.
Mies suuteli naista ja kaatoi tämän maahan.
Mies pisteli naiseen kielellä reikiä, pakotettu.
Hiljaisuus on myöntymisen merkki, etpäs sanonut.
Levitoimaan oppii jokainen, joka on tuntenut kipua.
Siivet ovat spasmeja, minkäs sille voi:
ovaali on pahin muoto tukahtuvalle,
viinirypäleet suurin syy.
Yhdeksän aukkoa sielussa
ja talo ja talossa mies ja nainen, lapsi ja vanhus, yhdeksän aukkoa sielussa.
Väitit, että olemme samoja,
että liina heiluu yhä tuulessa, että marjamuki menee tasan yhtä nurin.
Minä sanon, että ymmärrätkö
minä vedän junaa perässäni, että linnunpoikaset eivät kurki enää reunalta
ja että päivät huohottavat.
Mikä keskustelunaloitus tuo olisi. Tuskin hedelmällinen.
Sanon, että lapsena halasin lehmää samalla kun sen utareet roihusivat,
kyselin riippurintaisilta naisilta mistä maito oikein tulee.
Elämäneliksiiri. He katsoivat pitkään, vastasivat vaikenemalla.
Tovi siinäkin meni: kun minusta tuli nainen, he kysyivät uteliaisuudesta:
joko nyt? Toiste sitten: ei kai taas?
Oikeita vastauksia ei ole. Viuhuvia häntiä, märkänä valuvaa lantaa,
kolahtelevia lonkkia kun portille on ehdittävä ensin.
Voidaanko me kuule olla
hengenhädässä
maata kuin nämä rattaat kolisisivat sinne missä tuntuu periltä,
missä kitalaki ottaa uneliaana vastaan tiedon? Miksei?
Aikuisena tahtoisin olla kissa, pehmeä ja ruma otus,
mikä tahansa eläin, jolta uupuu muisti, ajan raksunta,
se, jolla on yhdeksän elämää, voi antaa itselleen anteeksi.
Tämä valkea kaupunki arkkitehtien pystyä käsialaa
pylväs katonrajasta katosta lattiaan saakka
kuin paksu köysi
Vanhat seisovat ja tuijottavat lahdelle, stoat,
yhä viha siivittää meidät aggressiiviseen hankikantoon,
yhä meillä on meidät ja heidät,
rajanveto odottaa syyskuista pimeää päivää.
Köysi siivittää lapsuusmuistoja,
iloisia kirahduksia kun maa katoaa alta
ja hyppyistuimen laukaisijaa ei ole.
Menemme kahvilaan ja hypistelemme kameran kaulahihnaa.
On hyvä, että jokin pysäyttää hypnoottisen liikkeen.
Nainen vetää kyltin sisään,
asiakkaita jo vaivaksi asti.
Lypsää jalkapohjista kipupisteitä ja taas joku itkee:
viha suihkuaa tonkan pohjaan matemaattisen tarkkaan.
Parvi lähtee pikkuhiljaa,
olemme liikkeellä jalkaisin,
huomenna tekee kipeää astua
voi tätä vierasta maata.
Naisia, jotka ovat täyteläistä vuosikertaa
seinät täynnä korkeita olentoja
Tähän kasvavat sarvet ja sorkat
ja peukalon juureen sokka.
Äitiä ei ole näkynyt,
ei esiäitiä, ei kolttaa.
Muistan että lasin ja mustan verhon välissä kuumuus
värisyttää suristen siipiään.
Naaras houkuttaa urosta väittämällä jumalaksi.
Katsomme rivikaupalla naisia jotka ovat laihtuneet.
Viimeisen kiven kylkeen painan suun jäljen
sanon: etsitään seutu joka ei ole paikka rintaan.
Ei kielettä voi vaieta, ei ole kotia johon palata
eikä seinillä ketään, ei siunausta,
ei ole, surina lähestyy kuin kuolema.
Minä puhun tätä tukkani alla
Metsässä joku soitti maabassoa.
Miten lohdullista on kun hauta rummuttaa korvissa ja ympärillä.
Sade tulee ja vie ruukut pois, ja jotakuinkin kahdessa tuhannessa vuodessa
on opittu rakastamaan ja kieltämään rakkaus.
Parhaina päivinäni olen panteisti, huonoina säröinen kivi,
sellaiset päivät tunkee huokoisina kellariin,
laskut kerääntyvät, näistä päivistä on jo maksettu, sitten
tekee tiukkaa.
Teen nopeita käännöksiä, suolaa sitruunaa ja kirpeää helpotusta
kun puut ovat pelkkä sanomalehti ja hengitys kulkee taas,
minun hengitykseni on diagonaalista ja pelkää metsien kiertoreittejä,
aina on edessä puu. Saan tekohengitystä
terassin lautalattialla parhaat yönsä nähneeltä mieheltä
ja jonain iltana soihtu tulee, kannetaan juosten yli ja ohi,
sillan ja kaupungin joka syttyy,
ja se joka syttyy kerran ei sammu.
Makaan sisällä huoneessani ja yritän nukkua,
kaupunki jymisee niin että kaiken kipeys on vain yksi
merkillepantava yksityiskohta.
Talvipalatsi
Sellaisia taloja joita joskus on käynyt katsomassa alkaa huomaamattaan pitää ominaan
jos on mittaillut huoneita kämmen auki ja nähnyt jo itsensä istumassa siinä:
sormeillut ruokailuvälineitä ja kantanut roskapussia, sanonut sitten ei.
Sellaisten talojen ohi ajaessa vähäistä retriittiä on vaikea estää,
sitä ajattelee itseään ja sitä, joksi ei sitten kuitenkaan tullut,
kuten ihmistä jonka kohdalla himo ei muuttunut makaabereiksi kuvioiksi
jotenkin vaistomaisesti kadulla hätkähtää katsoo taloa jota melkein tahtoi.
Siellä missä levy osaa vain toistaa murteellisen surun ilmauksen
ja kääntää sen käsittämättömälle kaipauksen kielelle
ajatukset jäävät auki: roskapussit rappukäytävään, kunnes joku ahne
syö ne siitä, imee muistoista loputkin.
Olen auki kuin munankuori: päässä reikä, vähän väriä, täytettä ja suklaata.
Täältä pitäisi tahtoa pois. Tiellä on aina joku joka voi tulla tilalleni,
joku liian kaunis, joka on uneksinut tästä paikasta,
jolla on parempi kokonaiskuva vallankumouksesta tyhjissä tiloissa.
Mutta ei; me pysymme kuin patsaat, kuin pinnalta ropisevat jalokivet,
harrastamme sofistista dialektiikkaa paikoista joissa olisimme, ja
kenen kanssa? Niin, me olisimme lopultakin yksin,
laittaisimme sormen haavaan kuin avaruuteen.