re:suomi – Tiina Lehikoinen
Pastisseja (tai pastilleja)
(Manner-mukaelma)
hevosen tuntomerkit ovat kylmä- ja kuumaveri.
ne laukkaavat poikki tasangon, hevosten kasvot ovat siniset,
niiden kasvot ovat punaiset
ja ne laukkaavat niin pitkälle
että jäljelle jää vain vedenkirkkaita seutuja.
ohut iho kasvaa samettia
sekä ristinokkaisten lintujen äänteitä, frikatiiveja,
nuppuja vuohisissaan ne pakenevat.
paksukarva kuin talven pitkät tunnit,
näsiän kukkimisaikaan turkki muuttuu hiljalleen pesäksi.
talon seinillä peilit, sulkeutuvat.
sininen kivi lähteen vieressä,
kiven sisällä talo, jossa kasvaa hevosenkokoinen nälkä.
pilvet ovat likimain täydet, savuiset,
talon seinillä peilit
yhä vain sulkeutuvat, karvat täydet, värähtävät.
hevoset kulkevat kauas ohi vuodenaikojen, ne kulkevat
ja niissä vavahtaa
kuuma- ja kylmäveri,
linnunmaito joka kysyy sulkaa pyörimään.
virran luona, lähteellä, vaeltajalle kerrottakoon:
jos kohtaat kiven,
anna sen jatkaa.
se palaa. ei se ole kuollut.
(Haavikon matkassa)
Selvittäkää, mitä tarkoitetaan osuusmeijerillä
ja kuka on nämä kaikki
joista tihkuu maitoa, lehtiä ja mustetta.
On syyskuu,
ottakaa selkoa myös juustosta,
kuinka paljon on reikiä taivaassa
ja taivaankannen alla,
se on könttä ja köntän muotoinen, vuoltavissa, se on maitoa
eikä se koskaan pysy kasassa;
näissä metsissä synnytään utare suussa,
toinen silmässä.
Tänä yönä maito on polviin saakka pitkää,
se kasvaa itään, on tiheää
kuin lauma vääräsääriseltä mieheltä ostettuja hevosia.
Sanomme tästä: Ljubliana.
Lukekaa vaikka lehdistä, rivi, sitten helmikuussa, kun ratsumiehet
sirpit ynnä ketunhännät
kainaloissaaan
palaavat, maito ruotuunsa.
Kun ne puhuvat, lukekaa ruotoa, niin kuin lehteä
on tapana lukea,
mikä on kuutamo? leppälintu, kuka maitoa ja mustetta,
lukekaa juustoa.
(Edithin keralla)
Minä istuin tammipuussa, istuin kiikkuun,
ja tammen sisään, samalla kertaa kuvastimessa
syyskuu ja kaarnaiset polvitaipeeni.
Tammi sisältäni kasvoi,
lehdet tungeksivat läpi korvakäytävien, niiden terävät silmut,
nielun oikeanpuoleisessa komerossa
poltti ja sykähteli
jokin kumma laulu suurempana kuin mikään toisista puista;
ja minä näin kuinka vuori, jolla tammi kasvoi,
alkoi hitaasti liikahdella.
Se oli lasia, koko vuori oli lasia, ja yksin minunkin kädet
olivat kovat ja kirkkaat.
Ne olivat hiekkaa ja puhalletut
naisen kädet,
kuin filigraanikyyhkyset, sormeni ja tammen oksat
helisivät - - -
Puu sisälläni soi, ja vuorella, sulkapeitteisten ankeriaiden kieli,
otsallani yksi kuuma simpukka.
Polttavana, vapisten,
kun maalattujen lehtien suojissa kahahtaa, aallot nousevat lävitse - - -
Aina niskakuoppaan saakka
olen väkevä ja yltä päältä väreissä
leijonan uni, kun kohtaan itseni ja sairaan tyttären tammen sisällä
ja samanaikaisesti olkaani koskettaessa sanon: sinä - - -