Helsingin Poetiikkakonferenssissa 16. elokuuta 2008 pidetty esitelmä. Suomentaneet Leevi Lehto, Henriikka Tavi ja Miia Toivio.
Pohjoismaissa peräänkuulutetaan tällä hetkellä vahvoin äänenpainoin uudenlaista kirjallisuuskritiikkiä. Etenkin sellaiset runoilijat, joilla on antiromanttinen asenne omaan kirjoittamiseensa, ovat asettaneet tämän vaateen. Kyse on runoilijoista, joiden runous on heterogeenistä, moniäänistä ja vaikeasti tulkittavaa. Se on runoutta, joka runoilijoiden itsensä mukaan kaipaisi "kriittistä vuorovaikutusta, herkkyyttä ja huumoria, joka ei pelkästään problematisoi, vaan on myös hedelmällistä ja uutta luovaa. Kritiikkiä, joka olisi yhtä itsenäistä ja omavaltaista vaikkakin toisella tavalla, toisessa paikassa, kuin kirjallisuus, johon se on suhteessa", kuten asian on ilmaissut Anna Hallberg, runoilija, joka usein on saanut edustaa sukupolvensa runoilijoita ruotsalaisissa keskusteluissa.
Toinen samassa yhteydessä usein siteerattu runoilija Charles Bernstein muotoilee kritiikin tehtäväksi "runouden kokemuksen vahvistamisen", sen sijaan että kyse olisi selventämisestä tai tulkitsemisesta. Kritiikki on paikka, jossa runous jatkaa kirjoittautumistaan, jossa se laajentuu ja jatkaa vaikuttamistaan. On kuin assosiaatioiden tavoin yhteenlinkittyvät Internetin merkitysten verkostot olisivat kulkeneet runouden läpi ja alkaisivat nyt vaatia samankaltaisten rakenteiden luomista myös kritiikille.
Netin valtava kontekstivyyhti on myös jotain, mitä runous käyttää aktiivisesti hyväkseen ja minkä se hyväksyy, sen sijaan että tuo vyyhti koettaisiin joksikin, joka pitäisi sulkea pois tai josta pitäisi erottautua. Jos taideteokselle on ennen käsitetty kuuluvan koskemattomuus, jota ei saa rikkoa, tulisi tuo käsitys nyt tarkistaa. Tietyt teokset eivät tule saamaan kunnioitusta osakseen, vaan niitä tullaan käyttämään, vääntelemään, ymmärtämään väärin ja linkittämään johonkin muuhun. Kun tämän alkaa ymmärtää – ja tajuta, että kunkin oma vapaus tässä yhteydessä on ainakin periaatteessa yhtä suuri kuin muidenkin – tulee helposti kehittäneeksi näkemyksiä, joista on vaikea päästä eroon. Voisin kuvailla sitä eräänlaiseksi turpoamiseksi: minusta on tullut hieman kaikkivoipainen, koska minua puri käärme, joka kuiskasi minulle, että runoilijan ja kriitikon välinen suhde on mielivaltainen. (Eikä mikään provosoi minua yhtä paljon kuin sellainen runo, joka suosittelee jotain tiettyä lukutapaa ja kontekstia. Tekee mieli nopeasti irrottautua, alkaa tarttua vääriin kohtiin runossa – vaatimalla vaatia oikeutta luoda toisia merkityksiä.)
Kritiikistä on tullut kaikkivoipaisempaa ja aktiivisempaa kenties reaktiona siihen, että runouden kenttä on alkanut levittäytyä omien rajojensa yli. Mutta edelleen kritiikki tekee työtään, ja usein hyvin tuloksin, kysymällä runouden tehtävää, metodia tai poetiikkaa. Usein näyttää olevan malleja / muotoja / esikuvia, joista keskustella, suunnitelmia meitä ympäröivästä sanatulvasta saksitun materiaalin suhteen tai jokin kysymys – esimerkiksi olemmeko kotonamme omassa halussamme, kuten saksalaisen runoilijan Anja Utlerin runokokoelmassa låga. Juuri silloin kun ei pysty tunnistamaan jotain tuontyyppistä yhtenäistä ongelmakimppua – kun näyttää olevan useita täysin erilaisia metodeja tai toisistaan riippumattomia tehtäviä tai kysymyksiä – uusien lähestymistapojen tarve on akuutein. Ja tuolloin ehkä tulee tajunneeksi sen mahdollisuuden, että voisi olla kiinnostavaa käyttää noita uusia lähestymistapoja tai strategioita myös silloin, kun ne eivät ole täysin välttämättömiä. Kuten sanottu, assosiatiivisesti järjestäytyneessä universumissa vapautta vaikuttaa olevan enemmän.
Mutta se, miten me tätä juuri löydettyä assosioimisen vapautta käyttäisimme, on vielä epäselvää. Mistä kirjoittaisi, kun arvostelee hajanaista, fragmentaarista runoutta tai sellaista tekstiä, joka lainaa järjestäytymisperiaatteensa joltain sattumanvaraiselta sarjakuvalta, arkistolta tai aikataululta? Emmehän kaikesta huolimatta voi kirjoittaa mistä tahansa? Koskaan ei pitäisi juolahtaa mieleen etsiä merkityksiä esimerkiksi pendolinon lähtöajoista – ja yksi kriitikoiden joskus käyttämä strategia onkin väittää, ettei tuolla tavalla järjestäytynyttä runoutta ylipäänsä ole olemassa. (Michel Ekman käyttää joskus tätä temppua, viimeksi Svenska Dagbladetissa, jossa hän hämmästyttävän avoimesti käyttää valtaa väittäessään, että viimeisen 150 vuoden aikana "harvalla pidempään muotoon kirjoitetulla teoksella on merkittävää arvoa".)
Toinen strategia on ymmärtää aktiivisen, assosiatiivisen lukutavan vaatimuksen koskevan tietynlaista "näytteillepanoa" (iscensättande), jossa kriitikko omassa fiktiossaan tekee runolle / runolla jotakin tai joutuu jollakin näkyvällä tavalla sen vaikutuksen kohteeksi. Kirjoitin äskettäin arvostelun Anja Utlerin hyvin tyylikkäästi ruotsinnetusta kokoelmasta låga, missä yhteydessä tulin lukeneeksi muita samasta kirjasta kirjoitettuja kritiikkejä. Ne sisälsivät useita esimerkkejä juuri tällaisesta näytteillepanosta, mikä onkin usein käytetty lähestymistapa moneen suuntaan leviävän runon edessä.
Metaforinen lukutapa tai näytteillepano ei sekään ehkä ole mikään huono (tyhmä) vaihtoehto. Sen tuloksena on syntynyt monia hyvinkin jännittäviä kritiikkejä. Ja siihen kannustaa myös runoilijakaarti, joka mielellään muotoilee poetiikkansa puhumalla tilasta tai paikasta, jossa lukija voi suunnistaa omatoimisesti. Metaforat runoudesta "arkeologisena kaivauspaikkana" (Leevi Lehto) "kielilaboratoriona" (Peter Mickwitz), "kaupunkina vailla keskusta" (Lars Mikael Raattamaa) tai arkistona (Cia Rinne, Johannes Heldén) ovat melko tavallisia.
Kriitikko Rasmus Landström turvautuu dagensbok.com-sivustolla tällaiseen paikkametaforaan kirjoittaessaan Utlerin låga-teoksesta – tulkiten runouden maisemaksi tai louhokseksi (tai sellaisen fiktioksi), jonka keskelle hän itse asettautuu:
"Joutuu kulkemaan ammottavan kuilun – kuin vuoressa olevan haavan – läpi. Ei sovi katsoa liian syvään, pimeys voi sokaista. Alimpana on hiilenmustaa, ääniryppäistä koostuvat tekstikentät ikään kuin purkautuvat sivuille. On mahdotonta löytää mitään, on pakko vain hapuilla eteenpäin kuin sokea, kohti valoa joka tulee viiruina ja halkeamina jostakin ylempää. Ja aloittaa hidas kipuaminen."
Kyllä – Landströmin näytteille tuoma maisema on kiehtova, mutta saa minut silti epäröimään. Runouden metaforinen esillepano (erityisesti johonkin paikkaan) muuttaa usein vaikeiksi koetut tekstit joksikin tavattoman tutuksi. Ymmärrän täsmälleen, mitä kriitikko tarkoittaa tuolla kuilullaan, ja alan pohtia, enkö itsekin joskus kuumina lukutuokioina voisi roikkua jonkin äkkisyvän kuilun reunalla. Ehkä minun pitäisi ostaa kirja? Vai kannattaisiko sittenkin säästää rahat sikspäkkiin Lapin kultaa? Kummassakin tapauksessa tulen lopulta pettymään, sillä luontoelämys kuuluu enemmänkin kritiikkiin tai mainokseen (kuin "tuotteeseen"). (Toisinaan minusta tuntuu pelottavasti, että voimme nähdä vain sellaista, mitä haluamme. Ja että Bernard Stiegler on erittäin oikeassa todetessaan, että herkkyytemme on siinä määrin kytketty yhteen ehdollistettujen ostorefleksien tarpeemme kanssa, että emme enää kykene tarkastelemaan (arvioimaan tms.) runoa, joka sijaitsee jollakin muulla kuin tarpeen (halun) alueella.
Metaforisia tulkintoja ja lukijan visuaalisesti havaittaviin paikkoihin sijoittamista kokeileva kritiikki ei siten ole ongelmatonta. Vaarana on, että kritiikki päätyy tekemään samaa työtä kuin mainonta isoveljen unelmatehtaassa ja runon oma muoto muunnetaan varsin sovinnaisen draaman kulissiksi. Se että kritiikki niin mielellään harrastaa tällaista näyttämöllistämistä, on kenties myös hiukan tylsää sellaisen runouden näkökulmasta, joka niin kovasti pyrkii olemaan ei-narratiivista. Usein on kyse runoudesta, joka päinvastoin on kiinnostunut runouden muista kuin fiktiota luovista puolista – sen materiaalista ja tuotantotavoista: tulostimen (skrivaren) äänestä, kopiokoneen raksutuksesta, kirjankansista, paperilaaduista, fonteista. (Tämä kiinnostus voi toisinaan muodostua niin keskeiseksi, että joutuu kysymään, eikö runo olekin tullut jonkin aivan muuan alueen kuin kielen nielaisemaksi – jonkin, joka sijoittuu lähelle installaatiotaidetta. Niin että itse asiassa kritiikki ei suinkaan yksin ole viemässä runoutta visuaaliseen päin – myös runoilijat itse kokevat vahvaa halua työskennellä näkemisen parissa.)
Kritiikki, joka asettuu näyttämölle metaforiseen paikkaan, on hyvin lähellä kirjallista kritiikkiä, ja tiedän joidenkin ajattelevan, että runouden ja kritiikin välinen raja on luhistumassa ja voidaan hyvin pyyhkiä pois. Tämä väite saattaa seurata käsityksestä, jonka mukaan runous itsessään on romahtamassa: "There is no such thing as poetry", Leevi Lehto väittää blogissaan poleemisesti – ja onpa vähän vaikeaa kirjoittaa kritiikkiä, jos ei ole mitään mistä sitä kirjoittaa. "Kaikki on runoutta", tuumii ruotsalainen runoilija Joar Tiberg. Tässäkin tapauksessa kritiikki on mahdottomuus. Lehto on jossain muotoillut ajatuksen tulevaisuudesta, jossa runouden lukemisen ja kirjoittamisen välillä ei ole mitään eroa – kaikessa on kyse käsillä olevan (befinntlig) materiaalin kopioimisesta ja uudelleen muokkaamisesta.
Mutta uskon, että vanhat lajirajat ovat edelleen voimassa – vaikka ne joskus horjuisivatkin. Uskon siitä olevan etua, ettei kritiikillä ole täysin samaa retorista repertuaaria kuin runolla – kritiikkiä kiinnostaa esimerkiksi edelleen huomattavasti enemmän runouden muoto (tai sellaisen tekstin muoto, joka tavalla tai toisella ilmaisee olevansa runollinen). Sen kiinnostus on harjaantuneempaa ja kireämpää kuin runouden kiinnostus kritiikin muotoa kohtaan – kritiikin muoto lasketaan pikemminkin monien muiden kierrätettävissä olevien muotojen
joukkoon. Edelleen tarvitaan melkoinen määrä selitystä, ennen kuin esseetä voidaan pitää runona (meille jää siis esseeruno plus selitys, joka on jotain muuta – ehkä essee?).
Kriitikkona voin myös olla paljon uskottomampi kuin jos kirjoittaisin runoutta. Kuka runoilija voi kirjoittaa sekä haikurunoja Lapin syysmaisemasta että kaikkien maiden kansallislaulujen toisista riveistä koostuvaa runoutta ja tulla otetuksi vakavasti kummassakin tapauksessa? Mutta kriitikon ominaisuudessa, nahkoineni ja karvoineni ja ilman ironiaa, voin omistautua runolliselle puhuttelulle, jonka koetaan vahvasti olevan vihollisleirissä. Tässä piileekin ehkä yksi mahdollinen tehtävä kritiikille: toimia kytkentäkeskuksena (kopplingscentral) erilaisten runouden kielien välillä. Muun muassa näin haluan mieltää aikakauslehti Kritikerin tehtävän vuoden vaihteesta lähtien, kun ryhdyn sen toimittajaksi. Parhaimmassa tapauksessa voimme mahdollistaa ristipölytyksen, kuljettaa vieraita bakteereja erilaisiin runokokeiluihin, aikatauluihin, äänielimiin tai mistä ikinä voikaan olla kysymys. Mutta jos se ei ole aivan mahdollista – juuri nyt ihmettelen edelleen, mitä oikein tekisin tällä heterogeenisella kirjallisuudella, kuinka voisin välittää sen sellaisen puheen alueelle, jonka kokevat merkitykselliseksi myös ne, joita vielä heterogeenisempi kirjallisuus ei auta/lohduta. Vaikka eri leirien kääntäminen toisilleen ei vielä olisikaan mahdollista, on ehkä kuitenkin hyvä, jos on ihmisiä jotka liikkuvat niiden välillä, jotka yrittävät myydä kummallisia ja käyttökelvottomia tuotteita rajan toiselle puolen.
Takaisin etusivulle