Sirpa Kyyrönen: Kolme runoa
Kun minä synnyin, avasin äitini,
viereisessä talossa avattiin hukkunut nainen,
puoliksi maatuneet kaislat kaulan ympärillä, napanuorat
laukkasivat kirkosta kirkkoon, kahvilasta kahvilaan, järvestä järveen.
Hevosen silmä on sinfonia on ruostumattomasta teräksestä valmistettu.
Katselen pitkään, kun isoäiti talutetaan riimussa pois,
sinua ne tahtoivat kaikki,
ne tahtoivat siivet.
Naapurissa syntyy herttainen hevostyttö täyteläisillä huulilla,
kerran viikossa äiti pyyhkii nihkeällä liinalla pölyt.
Missä olet nyt, kun turistit ovat lähteneet, kuusokea tytär.
Ennen kuin tulen nähtäväksi miksi haluan olla lintu
pyydän heiltä siipirikkoisia hevosenpäitä ja kipsikäärerullia.
Kalaparvet kuin neulaparvet pistelevät iholla,
kun minulle tuodaan naispatsaita kaikilta maailman meriltä.
Minulle tuodaan polvenkorkuinen saari ja kahlaajalinnun kokoinen kaari.
Yritän puhua, mutta minulla ei ole mitään yhteistä.
Yritän kuroa umpeen, mutta ne laukkaavat jo kaukana.
Kynsilakalla saa estettyä pahimmat silmäpaot.
Ikinä en ole ratsastanut, mutta unissani ajan moottoripyörää.
Miksi kirjoitan miehestä, vaikka voisin kirjoittaa järveen valuvasta jätevedestä.
Ikinä en ole ratsastanut, mutta olen nähnyt hirvien uivan vastavirtaan.
En ollut kuulemassa, kun jarrunesteen väri muuttui tummaksi.
Työnnät käden suuhuni, en näe ulos.
Välillä tuntuu hyvältä, kun joku kysyy miten voit.
Välillä kainalo kiristää liikaa, etkä mahdu sisään.
Elimistö kaipaa jotakin ainetta, mutta en tiedä mitä.
Yöksi haluan villasukat ja päiväksi sukkanauhakäärmeet.
Ne viihtyvät kosteikkoalueilla ja kiipeilevät polvia ylös alas.