Teemu Helle: Runoja kokoelmasta sorta vala
Maa järisee kun laitat korvasi olkapäätä vasten
ja toisen maan
lihatyyny, jää-äidin kudosta ja nahkaa, lakana
vyöryy alle kuin nainen ilmestyy
ovi aukkoon, unesi kehykseen
on syntynyt puhkaisemasi kupla harmaakyntinen
sormesi kaivertaa ilman siveltimen yhtälöitä
vedoiksi naivistisia rakennuspiirustuksia
muistisi santa
ennen kuin toit tähän toisen maailman
sotaan, jääkaapin ainut valo ja boysenmarjat kurottavat kumpikaan
käärityt puut kalpeita muistoja jäykkiä
tietoisuudestaan, siitä, että sinä olet aika
on
ohituskaistalla seisovan pieni orava, jäljellä
*
puinen tuulen lehdykkä
uidut suut makeaavettä
ikenet inhosta rapeat
*
4
talosta ikkuna. ikkunasta ranta. rannalta sinut. sinusta pahe. paheelta huoka-
us. huokauksesta talo. katosta siivet. siivistä. tuulelta puut. puinen talo. kalois-
ta haju. hajusta palat. peli. pelistä seinä. seinistä lattiasta. siitä kattoon. katos-
ta näkymä. josta tunnelma pois. sieltä tänne. ja taloon. talosta ikkuna. ik-
kunasta santa. hiekoitti minut. minusta puhe. puheelta siunaus. siitä jalo. jaloista
kilvet. lävistä. juurista puu. puinen valo. saloista raju. rajuista valat. valoista veli.
*
Valo kärsii ikkunoista, tyttö hyppelehtii matoilla jotka hengittävät
lattiaa joka on juoksuhiekkaa ja unisia neliapiloita
on kantautunut eteisen unohduksiin heittäytyy sängylle
muoviseinät vierellä, on vaikea hengittää, on turvallista tuijottaa
katon halkeamia tuuli kutsuu sisältä
kylmän viiman, menee pihalle ja tuuli tarttuu hiukset kuin viuhka
vie hänet puun alle puu kuin hiukset, tytön kylmä
kietoo kaarnan kuoreksi
tulee oksiksi